Mustikkarinteen lammen rannalla on nuori koivikko. Metsän keskellä kasvaa siellä täällä vanhempia koivuja ja muutama korkea vanhuskin löytyy vielä pihan aurinkoisemmalta puolelta.

Hopeanhohtoinen koivu on keijukaispuu, kotipuu, valon, tuttuuden ja turvan puu.

Koivun tuoksussa soivat menneen ajan karjankellot, kaukaa kuuluvat karjankutsut ja hiljaisen järven yli kiirivä haitarin soitto.

Koivun oksilla tanssivat muistot, koivun juuret ovat vahvat kuin tarinat jotka se kantaa mukanaan. Mustikkarinteen koivut ovat enemmän kuin puita – ne ovat osa tilan sielua ja tarinaa.

Jokainen metsä on jumalan puisto. Pudonnut lehti, eletty elämä.

Sylvi Kekkonen

Ennen uskottiin, että jumalat loivat koivun ihmisen suojaksi. Koivun kaikki osat toivat puhtautta, terveyttä ja voimaa: puussa virtaava mahla, rungon tuohi, oksista tehty vihta tai vasta, lehdistä keitetty tee. Koivu on ollut kevään lähettiläs, mahla virvoitti talven aikana uupuneen ruumiin, nuorten koivunoksien uskottiin tuovan onnea kotiin.

Jos talossa syntyi ensimmäinen esikoinen, niin sille istutettiin tai nimitettiin puu, pojalle kuusi, tytölle taas koivu tai pihlaja ja ne saivat sitte kilvassa kasvaa

Viitasaarelainen Lauri Laurila 1938, SKS:n arkisto

Vastasyntynyt vietiin nimikkopuun luo edesmenneiden siunausta saamaan. Vauvan tuli kädellään koskettaa puun runkoa. Kastevesi heitettiin puun juurelle. Omistajan ja puun suhde oli erityinen. Puu kiintyi omistajaansa ja omistaja vaali puun hyvinvointia. (Kovalainen ym. 2006, 107–151.)

Kenen nimikkopuu loistaa, se on onnellinen.

Polvijärven Kuikkalan vanha emäntä 80 v. 1909, SKS:n arkisto

Niinkuin YLE:n artikkelissa sanotaan, metsiä kaadetaan, teitä rakennetaan. Myös metsä itse peittää kasvaessaan alleen muinaisen elämän merkit ja jäljet – vanhat asuinpaikat, muistopuut ja uhrilähteet saavat väistyä. Metsänhenget säilyvät silti osana suomalaista luontoa ja sen historiaa. Suomalaiset ovat puiden kansaa.

Kuuntele juttu kansanuskosta.