Tänään joulukuun toisena päivänä sukelletaan hetkeksi puutarhurin sielunmaisemaan. Tulkkina on Jenny Elfving, puutarhakoulun johtaja ja hortologi.
Puutarhaviljelijän lepoaika
Kirj. Jenny Elfving
Lunta sataa — maa peittyy — oksat nuokkuvat lumen painosta — — —. Tällaisen kuvan näemme edessämme nykyhetkellä, joulukuun alussa. Talvi, todellinen pohjalainen
talvi on tullut. Mitä arvelee puutarhaviljelijä siitä?
Tamä näky on hänelle nautinto, se on virkistys, se on lepoa. Jos hänellä on kauneusaistia, – ja keneltä puutarhaviljelijälta se voisi kokonaan puuttua -, niin hänen täytyy seisahtua ihailemaan tuota puhtautta, pehmeyttä, hiljaisuutta minkä hän kaikkialla luonnossa nyt näkee. Hänen täytyy siitä iloita ja tyytyväisin mielin huoahtaa: nyt on todella talvi. Hänen työvuotensa on päättynyt, uusi ei ole vielä alkanut, hän voi suoda itselleen hiukan lepoa, pysähtyä ainaisista kiireistään. Tosin on hänellä työtä sisälläkin, mutta sittekin, — se on aivan toisluontoista.
Kauanko kestää puutarhaviljelijän talvi? Se kestää täsmälleen kuukauden. Sellainen etelän lapsi on ahkera, innokas puutarhaviljelijä, ett’ei hänellä ole kuukautta pitempää talvea. Eikä aina sitäkään. Mutta jos talvi tulee kuten nyt hohtavan kirkkaine, pehmeine lumineen, joulukuun alussa, silloin on hänellä todellakin kuukauden aikaa talvi.
Ja tuo talvi on hyvä olemassa, sillä hän tarvitsee – hän jos kukaan, pysähtyä, levätä, siirtyäkseen yhdestä työvuodesta toiseen. Lokakuussa on hän sadot korjannut, marraskuussa kiirehtinyt syystöiden kimpussa, joita on niin paljon, niin paljon. Sydän kurkussa on hän työskennellyt, kiirehtinyt, huolehtinut, – ett’ei vain talvi kesken yllättäisi, ett’ei vain maa jäätyisi ennen syysmuokkauksia, ennenkun mullat on seuraavaksi vuodeksi varattu, sipulikasvit maahan kaivettu, syyskylvöt toimitettu, talvehtimiset varattu, puut ja pensaat puhdistettu, perennat peitetty, — kaikki paikoilleen korjattu.
Ett’ei vain vielä lunta tulisi!
Mutta sitten tuli, — joulukuun alussa tuli lumi ja talvi, – ja kaikki jäljet peittyy, hyvät ja huonot, laiskat ja ahkerat askeleet.
Se joka on ahkeroinnut, joka on pitänyt varansa, häntä ei tamä pahasti yllätä. Puutarhassa ei tule milloinkaan kaikki valmiiksi, – mutta pakostakin, – kerrankin, — ja milloinka sitten ell’ei nyt! Huolekas puutarhaviljelijä näkee, kuinka kaikki peittyy, kaikki
tulee puhtaaksi ja kauniiksi yht’äkkiä, mutta hän tietää, että tuossa lumen alla on kaikki hyvin, — — — kun se lumi sulaa, ei sen tarvitse paljastaa keskeneräista työtä. — — —
Mutta jos maa jääkin jäätymättä! Jos unohtui pakkaselta käydä ennen lumen tuloa! Vähätpä siitä, kylläpähän vielä jäätyy. Ei hänen tarvitse tuota seikkaa niin pahakseen panna, kun maamies ajatellessaan jäätymättömia oraitaan. Ja kyllä tuo lumipeite vielä ohenee.
Ollaanpa kerrankin huoletta, sillä joulukuu, se on puutarhurin talvi, pimeitten päivien aika ja sentähden hänen paras loma-aikansa. Jos hänellä sellaista ensinkään on. Sillä kukkakauppiaalla on kiire joulukuussa, ja onhan sitä työtä niillä, joilla on paljon kasvihuoneita. Ne nyt eivät vietä talvea ensinkään. Mutta kaikki muut — ne joilla avomaan viljelykset ovat pääasia, he — eikös ole kumma — joutuvat huokaisemaan hekin vain kuukauden ajan.
No entäs tammikuu? Silloinhan se vasta talvi alkaakin, arvellaan. Kyllä kai, muille ihmisille, mutta ei puutarhureille. Sillä silloin alkaa hänelle jo monet touhut. Uutta suunnitellaan alkaneeksi vuodeksi, kylvöjä aletaan tehdä, pistokaskasvit asetetaan valoon, — pää on täynnä tuumia, — kevätkiireet alkavat. Sillä eikö se ole totta, että niin pian kun muutamme tuon viimeisen numeron vuosiluvussamme, samassa puutarhaviljelija säpsähtää, hänen »lomansa» on loppunut, hänen talvensa on taittunut, – hän elää taas kuten täydellinen etelän lapsi, suvi mielessä, kesä kintereillä.
Mitäs siitä, jos pakkanen paukkuu, ja päivät ovat lyhyet – kohta ne pitenevät – kuljemme taas kohti valoa, eloa, toipumista, toimintaa.
Puutarhaviljelijän aivoissa alkaa luomisen ensimmäinen itu versoa, hän näkee edessään kaiken, jota hänen — ajatuksensa ja kättensä työllä on esille luotava, — mustasta maasta hän tahtoo loihtia esiin aarteita, kauniita satoja, — — — suuremmat ja pitemmät sarat kun ennen, uhkeammat ja rehevämmät kasvit kuin ennen, tarpeellisemmat, hyödyllisemmät, virkistavämmät kun koskaan ennen, — Suomen nälkätalven jälkeen — — — .
Suuri ja tärkeä on se työ, jonka puutarhaviljelijä Suomessa suorittaa, tehkoön hän tämän ammattinaan tai ainoastaan kotinsa tarpeeksi. Missä maa peittyy puutarhakasveilla, siellä se on tullut oikeuksiinsa.
Entäs vilja, — niin, se on toinen tarpeellinen. Joudummeko koskaan siihen, että viljakin viljellään kuten puutarhakasvit, yksilöllisesti, — että saisimme sitä tarpeeksi. Kannattaisiko — — — ?
Puutarhaviljelijän tuumat ovat monet ja laajat, siksi hän ei joudu talvea viettämään kun yhden kuukauden. Kootkoon hän nyt voimia, niitä tänä kevättalvena totisesti tarvitaan.
Lunta sataa, — maa peittyy, — oksat nuokkuvat lumen painosta — — — .
Kirjoitus on julkaistu Puutarha-lehdessä joulukuussa 1917.
Jenny Elfving (1871-1950) perusti Antrean Järvenlinnaan naisten puutarhaoppilaitoksen, joka oli erityisen tasokas ja monipuolinen. Hän suunnitteli puutarhoja ja pyrki edistämään suuren yleisön puutarhataiteen ymmärtämystä. Elfving julkaisi kolme laajempaa puutarhakulttuuria käsittelevää teosta, joista jokainen oli omalla tavallaan uraauurtava. Hän kirjoitti myös lukuisia puutarha-alaa ja naisasiaa käsitteleviä artikkeleja alan lehtiin. Elfving oli aikaansa edellä korostaessaan julkaisuissaan ja opetustyössään maalaismaiseman ja vanhojen suomalaisten puutarhojen arvoa.
Lähde: Ruoff, Eeva: Elfving, Jenny. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 2.12.2024)
Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-005001
Vastaa