Kun syksy on harmaimmillaan, ja tuntuu että muu maailma on liukunut Suomusjärven ulottumattomiin, tulevat korpit. Niitä on useamman linnun jengi, joka majailee Mustikkarinteen mäntyjen latvustoissa, kisaa, kinaa ja mekkaloi. Ne ovat myös oppineet haukkumaan ja sekös tilan pikkukoiraa ihastuttaa… tai vihastuttaa.

Grönlannin Nuukin kaupungissa tapasin kaverukset, jotka olivat juuri perustaneet matkailuyrityksen ja nimesivät sen kahdeksi korpiksi. Korppi tuo Grönlannissa onnea sosiaalisuudellaan, viisaudellaan ja älykkyydellään.

Suomessa korppiin on suhtauduttu hieman ristiriitaisesti. Se on toisaalta tuonut onnea, toisaalta tuhoa. New Yorkin vuosina opin että turvallisuuden tunne on ihmisestä itsestä kiinni. Alas, Mustikkarinteen korpit ovat ystäviä, tuttavia ja erottamaton osa metsän elämää.

Luontolaulu-kirjaa varten etsin kansallisarkistosta materiaalia suomalaisten suhteesta luonnonääniin, ja löysin yhden laatikon pohjalta linnunlaulu-aiheisia äänitteitä jotka kirjoitin muistiin. Tämän otsikkona oli ”Korppi, varis ja harakka”.

Niin Koskenpäällä on kaks Porkkala-nimistä taloa, ylä-Porkkala ja ala-Porkkala, nii niist on mukava tarina vanhoilta ajoilta sitte… siell kummassa liennii ollu sitten Taavetti-niminen isäntä, Ylä-Porkkalassa vai Ala-Porkkalassa, en minä sitä tiedä, mutta kumminki siltä Taavetilta kuol hevonen. Se ol tammahevonen. Sitä… se kuol sitten tuonne Vainionperälle ja sinnehän män sitten niinkun tavallista ol niin sinnehän kokoontu haaskalintuja. Sinne män ensinnäkin korppi ja sitten sinne tuli varis ja ne ol keskenään siinä ja moukkasivat sieltä ja täältä sitä hevosta… sitten tul harakka siihen… ja se ku oli käy ketterästi siinä ja pyöri ja kysy “kenen se on?” “PORRK-kalan, PORRK-kalan” sano korppi mutta ei se ruvennu nokkiin se tahto selvän tiedon sano “KUM-manko talo, KUM-manko talon” “TOAvetin, TOAvetin” sano varis sitte. NO sit se rupes vasta nokkiin ku se harakkakin ku se tul selville not kennen se on ja ne rupes syömään kilvassa sitä hevosta nii sitte korppi nokki silimää, söi parast aakoo niin “näkö LOPpu, näkö LOPpu” se sano. Varis ol siellä häntäpäässä sitten toissapiässä, se hakkas sieltä sitten mitä hän sai suuhunsa “HUAva o, HUAva o” sano. Harakkas juos kahtoo sitte ja sano “ONPAS kaks” – se ol tammahevonen. Ja, ne söi kaikessa rauhassa niin kauan kuin saivat niinkuin kerroin niin vatsat täyteen ja lensivät pois. Ei se ole tämä iso tämä juttu mutta asia on näin kumminkin ollut.

SKR Ääninauha A 184 I. Äänitetty Jämsän Juokslahdessa 1951. Kertojana Waldemar Liukkonen.

Suomessa korppiin liittyvä perinne on monipuolista: siihen on liittynyt runsaasti kunnioitusta herättäviä uskomuksia, kuten se, että korppi elää monisatavuotiaaksi (esim. Martta Rytkönen Keiteleeltä (KT 67:80, 1937) mainitsee korpin eliniäksi 500 vuotta). Korppia on pidetty erityisen viisaana lintuna, jolla on yhteys henkiolentoihin. Suomalaisessa kansanuskossa korpin käsittämättömän pitkä elinikä ja suuri viisaus on ollut merkki pirun kanssa tehdystä liitosta, näin etenkin kristinuskon tulon jälkeen. Muinaissuomalaisessa (Haavio 1967:214) ja saamelaisessa perinteessä noita on usein ottanut korpin muodon (esim. Holmberg 1915).

Suomessa korppi on ennustanut poikkeuksetta huonoja asioita: kuolemaa, avioeroa, vahinkoa karjanhoidossa, tappoa, itsemurhaa tai hukkumista. Esimerkki: “Vanhat sanovat, jos korppi lentää kylän tai talon yllä tai läheisyydellä, että taas on jossain naapurissa tulipalo tai taas joku on pudottanut hevosensa järveen…” (Häme).

Lähde: Suomen kansan ennelinnut, kirj. Jorma Rantataro ja Juha Ylimaunu.